KOTITEOLLISUUS - JO 20 VUOTTA MAKSANPOLTTOPISTEESSÄ

VAADIMME TOTALITAARISTA URPONOMIAA! JA VÄHÄN HITAASTI!

LAPPEENRANTA, OLD COCK pe 6.11.2015
Kotikeikoissa on yksi huono puoli. Ei tule matkakilsoja ollenkaan, eikä näin ollen myöskään päiväkännejä ja päiväunia. Kotona, jostain kumman syystä, tulee nykyisin niitä liian harvoin otettua. Päiväunia siis.

Edellinen yö menee aamuun asti demoja äänitellen. Saan 15 biisin nipun miksauksia myöten valmiiksi. Aamuyöstä, herkässä kännitilassa, tajuan, että niistä kymmenen on hyviä. No, onnistumisprosentti on ok.

Herään aamulla parin tunnin unien jälkeen ja miksaan biisit vielä kerran kasaan. Käyn saunassa ja uimassa. Sisään astuvat humalaiset herrat Hirn ja Hongisto. Tajuan, että peli on pitkälti pelattu.

Jatkamme saunomista ja suuntaamme Siniseen Laguuniin pitsalle, koska minulla on akuutin rahapulan takia ruokakaapit tyhjinä. Onneksi ostin kesällä Virosta 600 eurolla viinaa. Sitä varastoa on vielä jäljellä, sillä enin osa siitä on votkaa. Minä en enää mitään mehuja jaksa juoda.

Pete soittaa ja kehottaa saapumaan äänenpaineen tarkastukseen. Otamme taksin alle ja menemme. Kukossa vaihdan kitaraan kielet ja teemme checkin. Syntyy uusi riffi jälleen kerran. Minä olen niin väsynyt, että epäilen sen hyvyyttä, mutta Mika ja Miitri innostuvat siinä määrin, että otamme sen talteen.

Käymme syömässä. Minä vien tyttärelleni hieman rahaa Putous-matkaa varten. Sitten lompsin takahuoneeseen saunomaan ja porealtaaseen.

Normaalit punnertelut, venyttelyt ja keikkadrinkin valmistukset. Sitten keikalle. Jengiä on ihan perkeleesti.

Keikka on helvetin hyvä, mutta ei ihan timanttia. Minulla alkaa taas loppua kohden demppikäsi hyytyä. Mutta hyvä fiilis jää silti. Palkitsemme itsemme ja helvetin hyvän yleisön riittävällä määrällä encoreita.

Takahuone täyttyy jengistä. Myös ex-vaimoni on siskonsa kanssa paikalla. Siinä faktaa niille vitun vajakeille, jotka kuvittelevat ja ilkkuvat ettei minulla ole muka perheasiat kunnossa. Perään voisin todeta vielä, että haistakaa vittu, minun elämäni ei kenellekään kuulu, mutta en taida alentua sellaiseen.

ANJALA, MARI´S COFFEE la 7.11.2015
Avaan aamulla silmäni, en tajua missä olen. Sitten tajuan olevani hotellissa. Seuraavaksi mietin kaupunkia, se ei tule mieleen. Huomaan laukkuni kadonneen. Kello on puoli kymmenen. Muistan, että kaupunki on Lappeenranta ja huone näyttää Cumulukselta. Miksi vitussa en ole himassa? Otan karkin yöpöydältä, syön sen, käännän kylkeä ja pieraisen. Ajattelen, että parin tunnin jatkounien jälkeen kaikki on varmaan selvempää ja hyvin.

Niinhän siinä käy. Iltapäivällä oveen kolkutetaan. Hese ja Kisälli tulevat kertomaan, että Hirn on vienyt laukkuni hotellin respaan pitkällisten etsintöjeni jälkeen. Minulla ei ole yhäkään mitään mielikuvaa, mitä on tapahtunut.

Juon respassa palauttavan viinin ja suuntaan Levykauppa Äx:ään hakemaan Värttinän uuden levyn. Veljeni, joka siis pitää kauppaa, kertoo, että hänkin on eilen hävittänyt koko omaisuutensa lompakkoa ja puhelinta myöten keikkamme jälkeen. Aamulla hän oli jotain kautta saanut tiedon, että Hämppy on ottanut ne takahuoneesta talteen. Kuten myös paitani ja kaulahuivini. Veljekset vauhdissa.

Bussi lähtee kolmelta. Matka menee demoja kuunnellessa. Rekisteröin hyväksyvää myhäilyä. Broman toteaa, että jätkät, teillä ei ole mitään hätää, kyllä näistä levy saadaan, hyväkin. Se on hyvä tieto, mutta päätämme silti vielä jatkaa biisien kehittelyä.

Mari´s Coffee on sympaattinen paikka. Kasailemme kamoja, syömme ja minä, Hese, Jari ja hänen naisensa Annukka siirrymme baarin puolelle katsomaan naiseni edesottamuksia Suomen televisiossa. Ei baarissa ihan rauhassa saa olla, mutta muutakaan paikkaa ei nyt ole. Sitä paitsi paikalliset alkuasukkaat ovat oikein mukavia. Tai suurin osa heistä.

Ääniä tarkkaillaan menestyksekkäästi ysin jälkeen. Siirrymme hengailemaan yläkerran takahuoneeseen. Hotellihuoneita meillä ei täällä ole. Ei Anjalassa kai hotellia olekaan.

Sehän on sitten täyttä timanttia. Keikka nimittäin. Jengiä on taas saatanasti ja on niin kivaa, että lähtee järki. Parit encoresetit ja järjen lähtö jatkuu takahuoneessa.

Todettakoon, että siellä olevilla neljällä kossupullolla on osuutta takahuoneen ja kotimatkan tapahtumiin.

Pitäähän isänpäiväksi kunnon pohjat järjestää. Säätäna.

DUO KUMMITUSJUNA, NILSIÄ, BAR KAIKU pe 13.11.2015
Paniikki. Meille luvatut viisi yhteiskeikkaa Sleeppareitten ja muiden kanssa on peruttu syistä, jotka eivät meille kuulu. Se tarkoittaa helvetillistä rahan menetystä, ja pino laskuja ja elareita odottaa maksajaansa. Olenkin Miitrin kanssa ottanut keikkamyyjäämme yhteyttä, että peruttujen keikkojen tilalle voisi yrittää duo-keikkoja, koska bändikeikkoja ei tällä aikataululla enää saa. Yksi sellainen kuitenkin tipahtaa Järvenpäähän joulun alle ja kolme duo-keikkaa marraskuulle.

Herään yhdeltä siihen kun ovikello soi. Yö ja aamuyö on taas mennyt demoja äänitellessä, parannellessa ja miksatessa. Olimme sopineet yhdeksi treenit, koska emme ole Kummitusjunan settiä soitelleet aikoihin, eli oven takana on Aaltonen. Tai näin päättelen, kun ovikello kilahtaa ja tajuan mitä kello on. Avaan makkarin oven ja asia paljastuu totuudeksi ikkunan, tuon läpikuultavan elementin, välityksellä.

Treenaamme muutamat biisit läpi, minä käyn pikaisesti saunassa ja uimassa. Illi tulee taksilla paikalle, sillä me juomme treenatessa muutamat oluet ja viinit, eikä Miitrikään ole siis enää ajokuntoinen.

Sen jälkeen ei muuta kuin kitarat kyytiin, Miitrin auto alle, Illi rattiin ja kohti Nilsiää.

Matka on pitkä, loputon. Mut eiks sais olla? Perillä paljastuu, että Kaiku on sympaattisen pieni mesta. Otamme juomat, jututamme omistajaa, joka paljastuu Lipposeksi niin kuin minäkin äitini puolelta olen. Testaamme kamat, ei ongelmia. Ei edes sen suhteen, että saan kaivettua omistajasta totuuden esiin, sen, että hän ei ole sukulainen.

Hänen ei siis tänään tarvitse hävetä.

Keikka on aikaisin, joskus ennen kymmentä, ja sehän meille passaa. Setti menee oikein hyvin ja se on viihdyttävä, ainakin meistä. Niin ilmeisesti paikallisistakin, koska paikka on täynnä, eikä kukaan poistu kesken keikan. Hyvä meininki, kerta kaikkiaan. Encoretkin vedetään.

Totuuden nimissä on myönnettävä, että paikka vetää vain vähän yli 60 ihmistä. Mutta sehän on meille okei.

Keikan jälkeen tapaan Heikkisen Antin, miehen, joka on kirjoittanut Risainen elämä -nimisen Juicen elämäkerran, jota kovasti arvostan. Tarjoan hänelle takahuoneessa viinaa, hän tarjoaa kirjoittamansa Heikki Turusen elämäkerran. Nyt ollaan ytimessä, arvostan.

Menemme baarin puolelle jatkamaan. Minä sammun baaritiskille.

Bailaan siis ankarasti.

KIURUVESI, PELTOHOVI la 14.11.2015
Aamu on tylyhkö. Herään kuorsaavan Aaltosen vierestä keikkapaikan kellarista siihen, kun Broman saapuu sisään rymisten ja Aaltonen päästää samaan aikaan kuumaa, kovaäänistä ja pahalta haisevaa ilmaa. Älkää kysykö, mistä tiedän sen olevan kuumaa. Broman saapuu ulkoa siksi, että hän on jo kerennyt käydä aamuajelulla tutustumassa miljööseen, joka ei eilen pimeydessä hahmottunut meistä kenellekään.

Ei se kuulemma hahmottunut nytkään. Yönsä Broman oli viettänyt tämän samaisen kellarin sohvalla.

Kello on päälle kymmenen kun hipsimme yläkertaan. Baarissa omistajan vaimo on käynyt hankkimassa meille aamiaista ja kahvi on jo tippunut. Erittäin asiallinen meno.

Suuntaamme Kuopioon, nyt on aikaa rillutella. Jätkät saapuvat Kiuruvedelle vasta illalla, meillä on päivä aikaa. Käymme siis Levykauppa Äx:ssä, josta ostan muun muassa Finnish Spunk/ Hard Beat -vinyylin, Steve iVanderin Olen musta cd:n, Juicen Tauko II -levyn sekä paskaa. Sen jälkeen käymme Haraldsissa syömässä, jossa Broman, tuo vanha kravatti-sonni, naurattaa tarjoilijattaret selälleen. Mies on elementissään.

Sitten Kiuruvedelle. Matka on pimeä, mutta pääsemme perille. Jätkät purkavat juuri autoa kun saavumme, minä suuntaan huoneeseen maate. En muista, missä järjestyksessä mikäkin menee, mutta toiminta on kuten ennenkin: ruoka, äänten tarkkailu, Putous. Tai sitten toisin päin. Ääniä tarkkaillessa syntyy taas uusi riffi, jonka Mika tapansa mukaan nappaa talteen ja laittaa sähköpostiini ennen kuin se on edes tehty. Näin toimii äänialan ammattilainen.

Hieno takahuone, takka- sellainen. Maistelemme juustoja ja homoilemme. Sitten keikalle.

Siitä tulee hurmosta, helvetin kova! Tämän syksyn kovimpia. Jengiä on perkeleesti, samoin meteliä. Parin encoresetin taktiikalla suuntaamme juomaan takahuoneviinoja.

Jossain vaiheessa havahdun tyhjässä baarissa juomassa viinilasia tyhjäksi. Baari on jo kiinni, jätkät kasaavat kamoja. Jäämme yöksi Kiuruveden sykkeeseen. Jota ei ole.

Aamulla hyppään Illin ja Miitrin kyytiin, jään Kuopiossa pois ja siellä hyppään junaan, jotta pääsisin Helsinkiin vonkaamaan pillua.

Se on pitkä matka, mutta se kannattaa.

JÄRVENPÄÄ, BLACKPOOL pe 20.11.2015
Viimeiksi kun olimme Järvenpäässä, eräs tuttu kaveri kusi keikan jälkeen housuun. Nomikäettei!

Saavun paikalle myöhässä, juna Helsingistä on kaaos. Joku on heittänyt raiteille polkupyörän, juna ajoi sen yli ja pelastuspartio etsii tunnin verran ruumista. Sitä ei löydy.

Mutta onko kaikki tämä vain elämäni metafora, synkkä, loputon uni?

Päätän, että ei saatana ole. Lompsin Blackpooliin ja vaihdan kitaraani kielet. Aaltonen tuo minulle lasin valkoviiniä, sillä olen hieman homahtava. Ääniä tarkkaillessa ei ongelmia ilmene. Hyvin toimii, päätämme mennä syömään. Hyvät pöperöt, vaikka minä syönkin vain pupun annoksen, koska olen syönyt toisen pupun annoksen jo Helsingissä Mr. Laussa. Alkoholistille ei ruoka enää maistu.

Ihmettelyä ja haahuilua Järvenpäässä. Tai lähinnä sen Scandicissa. Sitten lisää ihmettelyä keikkapaikan takahuoneessa. Porukkaa on ilmestynyt paikalle, ystäviä vuosien takaa. Emme anna sen häiritä. Aloitamme kaatamisen ja hipsimme lavalle heti kun saamme siihen luvan.

Napsahtaa kohdilleen taas. Järvenpään yleisö yllättää, sitä on paljon ja se on äänekästä. Sen verran äänekästä, että palohälytin alkaa soimaan kesken keikan. Kyselemme, onko turvallista jatkaa, kuulemma on, hälytys on väärä.

Eipä siinä. Normaalit encorerähinät, en enää muista kuinka monta. Mutta monta kuitenkin.

Pidämme bileet, vanhan liiton juhlat! Ja yllättäen, heti kun hotellille pääsen, sammun.

VARKAUS, Z-ONE la 21.11.2015
Aamiaistragedia on tosiasia. Sitä kannetaan pois juuri kun astun saliin. Olen myöhästynyt kymmenen minuuttia, kello on 9.40. Herranen aika, missä aamiainen lopetetaan niin aikaisin?! Otan itkuisen ilmeen ja saan tarjoilijalta aamiaisen jälkikäteen, keräilyerät, jotka kyllä sopivat minulle hyvin. Samalla saan varmuutena tiedon, jonka sain jo eilen ohimennen respasta, että tulemme tähän samaiseen hotelliin päättämään tämän syksyn kiertueen. Miten onkin, että artisti, herkkä taiteilija, kuulee tälläiset asiat aina viimeisenä?

Lähdemme matkaan. Jätkät lähtevät Varkauteen, minä Unimaahan. Olen hetken hereillä matkalla, mutta nukahdan uudestaan ja herään, kun bussi kaartaa jo Z-Onen pihaan. Hongisto puhuu kieliä. Hän ottaa hotellihuoneen itselleen, jotta pääsisi unille, ja Heselle, että hän pääsisi unille ennen pitkää kotimatkaa. Toimimme siis niin, että otamme kaksi huonetta Hongiston kanssa ja menemme hotellin ravintolaan syömään ja juomaan. Hese jää roudaamaan ja menee sen jälkeen bussiin nukkumaan. Neroutta.

Ravinto, Putous, äänten tarkkailu. Tällä kertaa järjestys on varmasti tämä. Näiden jälkeen käskemme isoon ääneen Hongistoa käyttämään hyväkseen sitä juuri otettua hotellihuonetta. Mies lähtee, mököttäen. Minä lähden tapaamaan anoppia Pub Oscariin. Illi ja Hämppy lähtevät matkaan.

Tällä kertaa karaokea ei ole, se on harmi. Mutta muuten läpän lento hakee vertaistaan länsimaisen huumorin kyseenalaisessa historiassa.

Valumme takaisin keikkapaikan takahuoneeseen. Siellä odottaa yllätys. Sisään on raahattu lasisessa, ilmatiiviissä ja luodinkestävässä kaapissa suoliviihteen legenda ja paavi Vesa Kontiainen. Sehän siis elää vielä, vaikkakin ravinto kulkee suoraan suoniin letkuja pitkin. Kaapin lasi huurtuu välittömästi, kun tarina alkaa taas lentämään.

Hongistoa ei näy. Soitamme miehelle monta kertaa, ei reaktiota. Puoli tuntia ennen vetoa minä lähden suorittamaan epätoivoista sadan metrin missiota läpi tuulen ja tuiskun. Menen hotelliin, pyydän respalta huoneen 226 avaimen, menen sisään ja viiden minuutin huutamisen ja repimisen jälkeen saan miehen ylös. Ensin se kysyy, kuka mie oon, sitten, missä me ollaan ja miksi. Kerron tosiasiat, mies nyökkää ymmärryksen merkiksi. Ymmärrän häntä, olinhan itse samassa tilassa Lappeenrannassa vähän aikaa sitten, mutta se oli sentään aamulla ja keikan jälkeen. Kuljemme täydellisen hegemonian, tai urponomian tässä tapauksessa, vallitessa keikkapaikalle. Siellä herätämme Hongiston lopullisesti. Viinalla.

Sitten se keikka. Se lähtee kuin tykin suusta, jatkuukin niin, sitten minä hyydyn hetkeksi, se vituttaa, mutta sen jälkeen pääsen päälle taas. Jos oikein muistan, niin muilla ei ongelmia ole. Vai onko? Ja jos on, niin eiks sais vittu olla!

Tyytyväistä jengiä ja tyytyväistä bändiä ei voi muuten juhlistaa kuin juhlimalla. Havahdun siihen, että baarin puolella joku lyyli vonkaa minulta halausta ja pusua. En tietenkään anna, mutta vosu vaan jatkaa ja jatkaa, niin kuin humalaisilla naisilla tapana on. Tässä vaiheessa anoppi nappaa minusta kiinni, moiskauttaa suulle ja huutaa jo pakenevalle naiselle, että tämä kolli on minun.

Se jatkaa kuiskaten: ”Jouni, olen kutonut seitin ympärillesi.”

Sammun pöytään.