JOS SANON (kesäkuu - 18.8.1999)
Tämä se kai sitten oli meidän läpimurtobiisi. Toki Routa ei lopukin oli saanut jo huomiota, mutta tällä räjähti. Ei tämäkään tosin listoille noussut, mutta biisi sai paljon huomiota varsinkin kriitikkopiireissä. Nykyisin sellaisesta voi vain haaveilla. Positiivisin biisimme mitä oltiin ikinä tehty. Kertosäe syntyi yöllisellä juoksulenkillä, kun olin juoksemassa treenikämpiltä kotiin. Näin matkalla pari rusakkoa pomppimassa keskellä Lappeenrannan Valtakatua. Tuli hyvä fiilis.

Tällä puolella katua eivät tutut tule vastaan
ei teeskentelyä, ei pitkiä puheita
minun virkani täällä on ainoastaan
mitata tämän raskaan tien pituutta

Puen päälleni surupuvun, liityn ruoskijakulkueeseen,
jossa lepytetään jumalia, joita saamme kärsien rakastaa
Unohdan, miltä tuntuu nähdä vesi vapaana pitkän talven jälkeen,
kun se pääsee virtaamaan uomassaan

Jos sanon, ett taivas on musta
se on niin musta kun tahdon sen olevan ja
jos sanon, ett maailma ei pyöri
se ei silloin pyöri, jumalauta
suustani syljen tätä totuutta
saan sen maistumaan puulta ja suultani
luetaan taas ihmisten historia

Jotkut eivät tiedä miksi ovat täällä,
jotkut elävät elämäänsä elämällä

Linnut laulavat joillekin muille, harput helisevät pelastetuille
mutta jotkut eivät kuule, eivätkä tahdokaan

Kuolemalla on luja ote
sen kynnet pitävät minusta kiinni jo

VIRRET SOI (elokuu- 13.10.1999)
Silkkaa Kalevalaa, kertosäkeen kaksi ensimmäistä riviä on napattu suoraan Väiskin Tuonelan reissua kuvaavasta luvusta. Helvetin mukava keikkabiisi. Tosin Sinkkonen vetää tämän joskus niin rivakalla tempolla, että meillä kielisoitinten soittajilla on pieniä vaikeuksia pysyä perässä. Ensimmäisissä säkeistöissä on mukailtu vanhan ajan kehtolauluja. Joskus ennen lapsille osattiin sentään laulaa jostain muustakin kuin Ti-Ti -nallesta.

Tule surma sarvinesi,
tuudittele lastasi Tuonelaan
tuonne kirkon mullan alle
luutarhaan maatumaan

Tule surma suon poikki,
tule halki metsämaan
kulje kotipihojen poikki
lastasi halaamaan

Tuo venettä Tuonen tyttö,
lauttaa Manalan lapsi
Mitä täältä saada voi?
Täällä aina virret soi

Täällä laulaa surun lapsi,
valittaa murhettaan mustaa,
maallista vaellustaan,
ikuista kaipaustaan

Eikä minulta paljon puutu
vain kyky ymmärtää elämää,
halu palella Tuonen joen laiturilla

KÄDESSÄNI (20.12.1999-12.1.2000)
Miten katkeroitumista ja itsemurhaa käsittelevä biisi voi olla näin melodinen ja hyvä? Ihmettelenpä vain. Ensimmäinen sellainen kertosäe meiltä, joka laittoi miettimään, että milloin meistä on näin helvetin hyviä tullut! Ja on muuten Hynysen itsensä laulamat stemmat, mies oli silloin vireessä. Nykyisin ei jaksaisi enää vaivautua, kun oikeitakin laulajia on saatavilla.

Linnut lepäävät olkapäilläni,
seisahtuvat harteilleni ja
katseeni uppoaa ihmisten virtaan

Väkevän ihmisvirran partaalla
on niin helppoa valita
piiat ja rengit Perkeleelle

Saan kädessäni pitää tätä maailmaa
kädelläni minä saan kaiken valon siitä puristaa
kaunista sadetta, maa ja taivas ovat täynnä lehtiä
kaunis loppu, kaunis lähtö ihmisen ehtiä

Turhaan odotat puihin lehtiä,
turhaan odotat laulun syntyä,
turhaan etsit hääpukua itsellesi

Pakkaseen minä valan sielusi,
syväjäädytän sydämesi,
sinut laulan kylmän kiven sisään

Tätä hetkeä odotin kauan,
itkin katkerista kyynelistä
jokia, järviä, valtameriä
vihdoin saan omani periä

GRANIITTI (26.12.1999)
Karmilan mielestä kertosäe on silkkaa Juicea, tai jotain. Emme tajunneet sitä silloin, nyt tajuamme. Tätä on veivattu keikoilla niin kauan, että biisi saa nyt huilata pitkään, ehkä ikuisesti. Ja kai tästä tekstistä välittyy huumori, välittyyhän? Tuntuu siltä, että naiset ymmärtävät vitsin miehiä paremmin. Sääli, pitäisi olla juuri toisinpäin.

Maailma syö miehen, uroksen upottaa
en anna periksi, turha on opettaa
muuta kuin, minkä jo osaan
kylmän kiven osan

Tuonen tytön, mustatukan
otan vaimokseni
ei häissä iloita, nosteta maljoja
tuijotellaan vain toistemme kalpeita kasvoja

Graniitti
Graniitti ei murru milloinkaan
Graniitti (tätä poikaa tarvitse hävetä)
Graniitti ei itke milloinkaan

Ei tätä poikaa tarvitse hävetä
teen kyllä osuuteni
en puhu, pukahda, itke, valita
sappi suunpielistä valukoon kuolana

Verenperintö edessäni virtaa
Hornan mustana jokena
aikani sitä tuijottelin, ja näin
se virtasi taaksepäin

ITKUSSA (3.11.1999-24.2.2000)
Nyt tätä lukiessani tulee mieleen, että tämähän pitää palauttaa keikkasettiin. Ei kummaset sanat, mutta jotenkin hyvä meininki. Ja kertsissä saa huutaa.

Lähdinpä vain katsomaan
lujaa luontoani,
sakeaa vertani,
kauas yötaivaan taa
meriin rannattomiin

Aamua täällä odotan
kuun tomua satelee
taivaalta harteilleni
Kuka sitä päälleni kylvää;
pahoja ajatuksia?

Nauraa, nauraa Perkele itkussa!
Laulaa, sen pilkkakirveet itkussa!

Seinästä seinään
kuljen kauan,
ihmiselon verran
välissä ikkuna, josta
katselen ihmisten
iloista elämää

ENKELI (30.8.-16.9.1999)
Kyllähän kunnon rokkibändin pitää ainakin yksi biisi Perkeleelle omistaa. Alussa on Killing Jokelta napattu syntikka ja riffi taitaa rytmitykseltään kumartaa Alice in Chainsin suuntaan. Yllättävän Kotiteollisuudelta kuulostava lopputulos kuitenkin. Ja sanatkin on ihan siedettävät. Vähän niinkuin levyn nimibiisi tavallaan.

Minä synnyin hyväksi,
hyvyyttä palvelemaan
minä ryhdyin uniasi,
haaveitasi pinoamaan
nyt en saa olla ihminen,
en saa olla jumalakaan
olen täällä vieras mies, vieraalla maalla,
kaukana kotoa

Yöllesi laulele,
yötäsi syleile
sieltä löytyy leposija
syyllisyydelle, valheelle
ei siellä katsota silmiin,
eikä kysellä nimiä
rautaisella sauvallani
siellä paimennan teitä

En kumarra
tuhkaa, en tomua
oppinut en nöyrtymään,
anteeksi pyytämään
En kumarra
tuhkaa, en tomua
oppinut en itkemään,
armoa pyytämään

Kaiken saat minulta jos polvistut eteeni ja kumarrat minua!

Olen tulesta otettu tuli,
ensimmäinen enkeli
en nöyrry edessä ihmisen,
nöyrryn edessä kateuteni
joskus kaipaan syliä,
jossa voisin levähtää
valonpilkahdusta valtakuntani hämärään

KIRJOITTAMATON (kesäkuu 1999-12.1.2000)
Rakkauslaulu Hynysen tyyliin. On se nainen niin ihmeellinen otus, ei siitä ota selvää. Tässäkin on vähän sellaista Kalevala -henkeä.

Nainen, sinä olet metsä, olet
vihreä, hyvä
minä olin pieni poika, joka
eksyi sinuun
nyt en ole pieni enää, en
ole pieni enää
silti en tiedä mitä tehdä, en
tiedä mitä teen

Sylissäsi kuu ja sylissäsi
aurinko, tähdet
verhonasi kevään silmut ja
syksyn lehdet
sanasi niin lämpimät tai
sanasi jäiset
niihin voisin hirttäytyä,
niihin sanoihin

Kirjoittamaton (kevätjäät, sinun silmäsi ovat)
Kirjoittamaton (syysjäät, ajatuksesi ovat)

Kyllä tuolle varrelle,
noille muodoille
kosijoita löytyisi, kyllä
ottajia olisi
miksi otit siis minut, otit
mitättömän, huonon
joka ei sanaansa pidä, ei
ole kunnon mies

VIHATTU (kesäkuu 1999- 25.3.2000)
Hyvä kertosäe, muuten tämä biisi olisi kyllä saanut jäädä tekemättä jos minulta kysytään. Mutta minultahan ei kysytä.

Ilo katosi ilmaan,
laulut menivät tuulten mukana
syntymättä, elämättä
parempi olisi olla

Varmana kulkee ankeus täällä,
se ottaa omansa
ja rukous valuu
raavaankin miehen huulilta

Vihattu!
Uskon Jumalan vihaan
vitsauksillaan heittelee meitä,
vihaa meitä perkeleitä

Miekkani ennen maistoi verta,
nyt se ruostuu vierelläni
eikä mikään, ei mikään
meitä tästä unesta herätä

RAUTAPORTTI (20.10.1999- 26.1.2000)
Tästä muistan olleeni erittäin innoissani. Ja olen vieläkin. Tämä pitäisi saada takaisin keikkasettiin. Yritimmekin sitä syksyllä 2003 treeneissä, mutta kukaan ei enää muistanut kuinka riffi menee. Pitäisi joskus uskaltaa kuunnella levyltä. Sanoihin olen oikein tyytyväinen, saivat alkunsa kun kävelin Lappeenrannan kirkon kirkkotietä matkalla kotiin. Kahlasin keltaisissa vaahteranlehdissä. Oli vähän orpo fiilis, varmaankin krapula.

Puiden rankojen katveessa kulkee
helvetin pitkä, kapea tie
suora tie, joka on
keltaisten lehtien peitossa

Sen varrella katselen lintuja,
jotka vievät osan minua
taivaalle noustessaan, lentäessään sinne minne
en pääse milloinkaan

Olen työn raskaan raataja,
olen yksinpuhuva
kannan kirkkomaan multaa taskuissani,
pimeyttä harteillani

Ei pääse vaivainen sieluni
ikuisen kylmän kynsistä,
ei pääse vaivainen sieluni
ikuisen jään kourista

Yön sylissä,
talvikylissä
taivas puhaltaa kylmää, maa menee routaan,
jähmettyy
pimeän pidoissa yö pitkittyy

Kaukana siintää portti
jylhänä, yksinäisenä
myrskyjen piiskaama,
ruosteinen, yön kylmän takoma

Portin takana puiden latvat
kylpevät auringossa,
jäät ajautuvat rantaan,
joki virtaa vapaana

RUUMIINLAULAJA (kesäkuu- 12.8.1999)
Kertosäe on laulettu päin helvettiä, mutta loppu on taivaallinen. Krapulabiisi. Lemminkäisen hommia.

Muutaman metrin syvyydessä on aikaa miettiä
mitä tuli sanottua, mitä tuli tehtyä
kun ukosta puskee koiranputkea, kukkasia
se lienee kauneinta, mitä jää jäljelle minusta

Olet aina tulossa - ruumiinlaulaja
olet ainoa
olet ainoa...

Juhlat on juhlittu, laulut laulettu
maljoja kilistelty, päälle naurettu
ja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä,
löytyykö sitä
kysyn: löytyykö sitä?

Laula minulle laulu, laula minusta ihminen!

SELKÄ TAITTUU ("piilobiisi") (3.11.1999-24.2.2000)
Karmilan taidonnäyte. Meillä oli vain epämääräinen määrä säkeistöjä ja riffi, Mikko kasasi paketin kasaan miksausvaiheessa. Piti meidät pois studiosta sen aikaa. Muistan kuunnelleeni lopputulosta iho kananlihalla, helvetin pelottavan tunnelman vallitessa. Mahtava meininki. Ja helvetin hyvät sanat. Ajatelkaa keski-ikäistä miestä, joka havahtuu elämässään, etsii juuriaan, ja yrittää löytää edes sieltä jotain riemun aihetta. Ei löydä. Laulun henkilöstä en tiedä, mutta se henkilö, josta tarina sai alkunsa ajoi auton talliin, jätti sen käyntiin, sulki tallin oven, veivasi auton ikkunat auki, jäi istumaan kuskin penkille ja nukahti.

Olen niin väsynyt
täällä kuuntelen yötä,
täällä kuuntelen itseäni
vain öisin kuulen ne henget, jotka
vievät minua,
raahaavat minut pois

Unessa näen talon, näen pihan,
joka kasvaa nyt
pitkää heinää
harja nojaa ulko-oveen
eikä ikkunoista
kukaan katso ulos

Kuun kajo on jäätynyt joen pintaan

Jostain pihalta, heinikosta löytyy
vanha kaivo
jos vain jaksaisi etsiä
kävelen rantaan, saunalle
kivijalka
on koivikon peitossa

Kuun kajo on jäätynyt joen pintaan
joutsenet uivat joessa myötävirtaan
niitä lapsena katselin saunan luota
tahdoin matkata
niiden mukana

Kuun kajo on jäätynyt seinän pintaan

Lapsuuden maisemista luulisi
löytävänsä
onnen hetkiä
täältä niitä joutuisi hakemaan
enkä uskalla penkoa,
uskalla muistaa

Kun herään on hiljaista
kuun kajo on jäätynyt seinän pintaan
on tyytyminen vähään
jääkaappiin,
kaukosäätimeen

Nyt sieluni tuijottaa minua
TV:n lumisateesta
ja kun katson sitä vatsani yli
tiedän etten
ole yhtään mitään

Kuun kajo on jäätynyt seinän pintaan