KOTITEOLLISUUS: TOMUSTA JA TUHKASTA
JOS
SANON (kesäkuu
- 18.8.1999)
Tämä se kai sitten oli meidän läpimurtobiisi. Toki Routa
ei lopukin oli saanut jo huomiota, mutta tällä räjähti.
Ei tämäkään tosin listoille noussut, mutta biisi sai paljon
huomiota varsinkin kriitikkopiireissä. Nykyisin sellaisesta voi vain haaveilla.
Positiivisin biisimme mitä oltiin ikinä tehty. Kertosäe syntyi
yöllisellä juoksulenkillä, kun olin juoksemassa treenikämpiltä kotiin.
Näin matkalla pari rusakkoa pomppimassa keskellä Lappeenrannan Valtakatua.
Tuli hyvä fiilis.
Tällä puolella katua eivät
tutut tule vastaan
ei teeskentelyä, ei pitkiä puheita
minun virkani täällä on
ainoastaan
mitata tämän
raskaan tien
pituutta
Puen päälleni
surupuvun,
liityn ruoskijakulkueeseen,
jossa lepytetään jumalia, joita saamme kärsien
rakastaa
Unohdan, miltä tuntuu nähdä vesi vapaana pitkän talven
jälkeen,
kun se pääsee virtaamaan uomassaan
Jos sanon, ett taivas on musta
se on niin musta kun tahdon sen olevan ja
jos sanon,
ett maailma
ei pyöri
se ei silloin
pyöri,
jumalauta
suustani
syljen
tätä totuutta
saan sen maistumaan puulta ja suultani
luetaan taas ihmisten historia
Jotkut eivät tiedä miksi ovat täällä,
jotkut elävät elämäänsä elämällä
Linnut laulavat joillekin
muille,
harput helisevät pelastetuille
mutta jotkut eivät kuule, eivätkä tahdokaan
Kuolemalla on luja ote
sen kynnet pitävät
minusta
kiinni jo
VIRRET SOI (elokuu- 13.10.1999)
Silkkaa
Kalevalaa, kertosäkeen kaksi ensimmäistä riviä on
napattu suoraan Väiskin Tuonelan reissua kuvaavasta luvusta. Helvetin
mukava keikkabiisi. Tosin Sinkkonen vetää tämän joskus
niin rivakalla tempolla, että meillä kielisoitinten soittajilla on
pieniä vaikeuksia pysyä perässä. Ensimmäisissä säkeistöissä on
mukailtu vanhan ajan kehtolauluja. Joskus ennen lapsille osattiin sentään
laulaa jostain muustakin kuin Ti-Ti -nallesta.
Tule surma sarvinesi,
tuudittele lastasi Tuonelaan
tuonne kirkon mullan alle
luutarhaan maatumaan
Tule surma suon poikki,
tule halki metsämaan
kulje kotipihojen poikki
lastasi halaamaan
Tuo venettä Tuonen tyttö,
lauttaa Manalan lapsi
Mitä täältä saada
voi?
Täällä aina
virret
soi
Täällä laulaa
surun
lapsi,
valittaa murhettaan mustaa,
maallista vaellustaan,
ikuista kaipaustaan
Eikä minulta paljon
puutu
vain kyky ymmärtää elämää,
halu palella Tuonen joen laiturilla
KÄDESSÄNI
(20.12.1999-12.1.2000)
Miten
katkeroitumista ja itsemurhaa käsittelevä biisi voi olla näin
melodinen ja hyvä? Ihmettelenpä vain. Ensimmäinen sellainen
kertosäe meiltä, joka laittoi miettimään, että milloin
meistä on näin helvetin hyviä tullut! Ja on muuten Hynysen itsensä laulamat
stemmat, mies oli silloin vireessä. Nykyisin ei jaksaisi enää vaivautua,
kun oikeitakin laulajia on saatavilla.
Linnut lepäävät olkapäilläni,
seisahtuvat harteilleni ja
katseeni uppoaa ihmisten virtaan
Väkevän ihmisvirran
partaalla
on niin helppoa valita
piiat ja rengit Perkeleelle
Saan kädessäni pitää tätä maailmaa
kädelläni minä saan kaiken valon siitä puristaa
kaunista
sadetta, maa ja taivas
ovat täynnä lehtiä
kaunis loppu,
kaunis lähtö ihmisen
ehtiä
Turhaan odotat puihin lehtiä,
turhaan odotat laulun syntyä,
turhaan etsit hääpukua
itsellesi
Pakkaseen minä valan
sielusi,
syväjäädytän sydämesi,
sinut laulan kylmän kiven sisään
Tätä hetkeä odotin
kauan,
itkin katkerista kyynelistä
jokia, järviä,
valtameriä
vihdoin saan omani
periä
GRANIITTI (26.12.1999)
Karmilan
mielestä kertosäe on silkkaa Juicea, tai jotain. Emme tajunneet
sitä silloin, nyt tajuamme. Tätä on veivattu keikoilla niin
kauan, että biisi saa nyt huilata pitkään, ehkä ikuisesti.
Ja kai tästä tekstistä välittyy huumori, välittyyhän?
Tuntuu siltä, että naiset ymmärtävät vitsin miehiä paremmin.
Sääli, pitäisi olla juuri toisinpäin.
Maailma syö miehen,
uroksen
upottaa
en anna periksi, turha on opettaa
muuta kuin, minkä jo
osaan
kylmän kiven osan
Tuonen tytön, mustatukan
otan vaimokseni
ei häissä iloita,
nosteta
maljoja
tuijotellaan vain toistemme kalpeita kasvoja
Graniitti
Graniitti ei murru milloinkaan
Graniitti
(tätä poikaa tarvitse hävetä)
Graniitti ei itke milloinkaan
Ei tätä poikaa tarvitse hävetä
teen kyllä osuuteni
en puhu, pukahda, itke, valita
sappi suunpielistä valukoon
kuolana
Verenperintö edessäni
virtaa
Hornan mustana jokena
aikani sitä tuijottelin, ja näin
se virtasi taaksepäin
ITKUSSA (3.11.1999-24.2.2000)
Nyt
tätä lukiessani tulee mieleen, että tämähän
pitää palauttaa keikkasettiin. Ei kummaset sanat, mutta jotenkin
hyvä meininki. Ja kertsissä saa huutaa.
Lähdinpä vain
katsomaan
lujaa luontoani,
sakeaa vertani,
kauas yötaivaan taa
meriin rannattomiin
Aamua täällä odotan
kuun tomua satelee
taivaalta harteilleni
Kuka sitä päälleni kylvää;
pahoja ajatuksia?
Nauraa, nauraa Perkele itkussa!
Laulaa, sen pilkkakirveet itkussa!
Seinästä seinään
kuljen kauan,
ihmiselon verran
välissä ikkuna,
josta
katselen ihmisten
iloista elämää
ENKELI (30.8.-16.9.1999)
Kyllähän kunnon rokkibändin pitää ainakin yksi biisi
Perkeleelle omistaa. Alussa on Killing Jokelta napattu syntikka ja riffi taitaa
rytmitykseltään kumartaa Alice in Chainsin suuntaan. Yllättävän
Kotiteollisuudelta kuulostava lopputulos kuitenkin. Ja sanatkin on ihan siedettävät.
Vähän niinkuin levyn nimibiisi tavallaan.
Minä synnyin hyväksi,
hyvyyttä palvelemaan
minä ryhdyin uniasi,
haaveitasi pinoamaan
nyt en saa olla ihminen,
en saa olla jumalakaan
olen täällä vieras
mies, vieraalla maalla,
kaukana kotoa
Yöllesi laulele,
yötäsi syleile
sieltä löytyy
leposija
syyllisyydelle, valheelle
ei siellä katsota
silmiin,
eikä kysellä nimiä
rautaisella sauvallani
siellä paimennan teitä
En kumarra
tuhkaa, en tomua
oppinut en
nöyrtymään,
anteeksi
pyytämään
En kumarra
tuhkaa, en tomua
oppinut en
itkemään,
armoa pyytämään
Kaiken saat minulta jos polvistut eteeni ja kumarrat minua!
Olen tulesta otettu tuli,
ensimmäinen enkeli
en nöyrry edessä ihmisen,
nöyrryn edessä kateuteni
joskus kaipaan syliä,
jossa voisin levähtää
valonpilkahdusta valtakuntani
hämärään
KIRJOITTAMATON
(kesäkuu
1999-12.1.2000)
Rakkauslaulu
Hynysen tyyliin. On se nainen niin ihmeellinen otus, ei siitä ota
selvää. Tässäkin on vähän sellaista Kalevala
-henkeä.
Nainen, sinä olet metsä,
olet
vihreä, hyvä
minä olin pieni poika,
joka
eksyi sinuun
nyt en ole pieni enää,
en
ole pieni enää
silti en tiedä mitä tehdä,
en
tiedä mitä teen
Sylissäsi kuu ja sylissäsi
aurinko, tähdet
verhonasi kevään
silmut
ja
syksyn lehdet
sanasi niin lämpimät
tai
sanasi jäiset
niihin voisin hirttäytyä,
niihin sanoihin
Kirjoittamaton
(kevätjäät, sinun silmäsi
ovat)
Kirjoittamaton
(syysjäät,
ajatuksesi ovat)
Kyllä tuolle varrelle,
noille muodoille
kosijoita löytyisi,
kyllä
ottajia olisi
miksi otit siis minut, otit
mitättömän,
huonon
joka ei sanaansa pidä,
ei
ole kunnon mies
VIHATTU
(kesäkuu 1999-
25.3.2000)
Hyvä kertosäe, muuten tämä biisi olisi kyllä saanut
jäädä tekemättä jos minulta kysytään. Mutta
minultahan ei kysytä.
Ilo katosi ilmaan,
laulut menivät tuulten
mukana
syntymättä, elämättä
parempi olisi olla
Varmana kulkee ankeus täällä,
se ottaa omansa
ja rukous valuu
raavaankin miehen huulilta
Vihattu!
Uskon Jumalan vihaan
vitsauksillaan
heittelee
meitä,
vihaa meitä perkeleitä
Miekkani ennen maistoi verta,
nyt se ruostuu vierelläni
eikä mikään, ei mikään
meitä tästä unesta herätä
RAUTAPORTTI (20.10.1999- 26.1.2000)
Tästä muistan olleeni erittäin innoissani. Ja olen vieläkin.
Tämä pitäisi saada takaisin keikkasettiin. Yritimmekin sitä syksyllä 2003
treeneissä, mutta kukaan ei enää muistanut kuinka riffi menee.
Pitäisi joskus uskaltaa kuunnella levyltä. Sanoihin olen oikein tyytyväinen,
saivat alkunsa kun kävelin Lappeenrannan kirkon kirkkotietä matkalla
kotiin. Kahlasin keltaisissa vaahteranlehdissä. Oli vähän
orpo fiilis, varmaankin krapula.
Puiden rankojen katveessa kulkee
helvetin pitkä, kapea
tie
suora tie, joka on
keltaisten lehtien peitossa
Sen varrella katselen lintuja,
jotka vievät osan
minua
taivaalle noustessaan,
lentäessään
sinne minne
en pääse milloinkaan
Olen työn raskaan
raataja,
olen yksinpuhuva
kannan kirkkomaan multaa taskuissani,
pimeyttä harteillani
Ei pääse vaivainen
sieluni
ikuisen kylmän kynsistä,
ei pääse vaivainen
sieluni
ikuisen jään
kourista
Yön sylissä,
talvikylissä
taivas puhaltaa
kylmää,
maa menee routaan,
jähmettyy
pimeän pidoissa yö pitkittyy
Kaukana siintää portti
jylhänä, yksinäisenä
myrskyjen piiskaama,
ruosteinen, yön kylmän
takoma
Portin takana puiden latvat
kylpevät auringossa,
jäät ajautuvat
rantaan,
joki virtaa vapaana
RUUMIINLAULAJA
(kesäkuu-
12.8.1999)
Kertosäe on laulettu päin helvettiä, mutta loppu on taivaallinen.
Krapulabiisi. Lemminkäisen hommia.
Muutaman metrin syvyydessä on
aikaa miettiä
mitä tuli sanottua, mitä tuli
tehtyä
kun ukosta puskee koiranputkea, kukkasia
se lienee kauneinta, mitä jää jäljelle
minusta
Olet aina tulossa - ruumiinlaulaja
olet ainoa
olet ainoa...
Juhlat on juhlittu, laulut laulettu
maljoja kilistelty, päälle
naurettu
ja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä,
löytyykö sitä
kysyn: löytyykö sitä?
Laula minulle laulu, laula minusta ihminen!
SELKÄ TAITTUU ("piilobiisi")
(3.11.1999-24.2.2000)
Karmilan
taidonnäyte. Meillä oli vain epämääräinen
määrä säkeistöjä ja riffi, Mikko kasasi paketin
kasaan miksausvaiheessa. Piti meidät pois studiosta sen aikaa. Muistan
kuunnelleeni lopputulosta iho kananlihalla, helvetin pelottavan tunnelman vallitessa.
Mahtava meininki. Ja helvetin hyvät sanat. Ajatelkaa keski-ikäistä miestä,
joka havahtuu elämässään, etsii juuriaan, ja yrittää löytää edes
sieltä jotain riemun aihetta. Ei löydä. Laulun henkilöstä en
tiedä, mutta se henkilö, josta tarina sai alkunsa ajoi auton talliin,
jätti sen käyntiin, sulki tallin oven, veivasi auton ikkunat auki,
jäi istumaan kuskin penkille ja nukahti.
Olen niin väsynyt
täällä kuuntelen yötä,
täällä kuuntelen itseäni
vain öisin kuulen
ne henget,
jotka
vievät minua,
raahaavat minut pois
Unessa näen talon, näen
pihan,
joka kasvaa nyt
pitkää heinää
harja nojaa ulko-oveen
eikä ikkunoista
kukaan katso ulos
Kuun kajo
on jäätynyt
joen pintaan
Jostain pihalta, heinikosta
löytyy
vanha kaivo
jos vain jaksaisi etsiä
kävelen rantaan, saunalle
kivijalka
on koivikon peitossa
Kuun kajo on jäätynyt
joen pintaan
joutsenet uivat joessa
myötävirtaan
niitä lapsena katselin
saunan
luota
tahdoin matkata
niiden mukana
Kuun kajo
on jäätynyt seinän
pintaan
Lapsuuden maisemista luulisi
löytävänsä
onnen hetkiä
täältä niitä joutuisi
hakemaan
enkä uskalla penkoa,
uskalla muistaa
Kun herään on
hiljaista
kuun kajo on jäätynyt seinän
pintaan
on tyytyminen vähään
jääkaappiin,
kaukosäätimeen
Nyt sieluni tuijottaa minua
TV:n lumisateesta
ja kun katson sitä vatsani
yli
tiedän etten
ole yhtään mitään
Kuun kajo
on jäätynyt seinän
pintaan
sivua päivitetty 23.3.2004 - webmestari@kotiteollisuus.com