|
KOTITEOLLISUUS: TOMUSTA JA TUHKASTA
JOS SANON (kesäkuu - 18.8.1999) Tämä se kai sitten oli meidän läpimurtobiisi. Toki Routa ei lopukin oli saanut jo huomiota, mutta tällä räjähti. Ei tämäkään tosin listoille noussut, mutta biisi sai paljon huomiota varsinkin kriitikkopiireissä. Nykyisin sellaisesta voi vain haaveilla. Positiivisin biisimme mitä oltiin ikinä tehty. Kertosäe syntyi yöllisellä juoksulenkillä, kun olin juoksemassa treenikämpiltä kotiin. Näin matkalla pari rusakkoa pomppimassa keskellä Lappeenrannan Valtakatua. Tuli hyvä fiilis. Tällä puolella katua eivät tutut tule vastaan ei teeskentelyä, ei pitkiä puheita minun virkani täällä on ainoastaan mitata tämän raskaan tien pituutta Puen päälleni surupuvun, liityn ruoskijakulkueeseen, jossa lepytetään jumalia, joita saamme kärsien rakastaa Unohdan, miltä tuntuu nähdä vesi vapaana pitkän talven jälkeen, kun se pääsee virtaamaan uomassaan Jos sanon, ett taivas on musta se on niin musta kun tahdon sen olevan ja jos sanon, ett maailma ei pyöri se ei silloin pyöri, jumalauta suustani syljen tätä totuutta saan sen maistumaan puulta ja suultani luetaan taas ihmisten historia Jotkut eivät tiedä miksi ovat täällä, jotkut elävät elämäänsä elämällä Linnut laulavat joillekin muille, harput helisevät pelastetuille mutta jotkut eivät kuule, eivätkä tahdokaan Kuolemalla on luja ote sen kynnet pitävät minusta kiinni jo VIRRET SOI (elokuu- 13.10.1999) Silkkaa Kalevalaa, kertosäkeen kaksi ensimmäistä riviä on napattu suoraan Väiskin Tuonelan reissua kuvaavasta luvusta. Helvetin mukava keikkabiisi. Tosin Sinkkonen vetää tämän joskus niin rivakalla tempolla, että meillä kielisoitinten soittajilla on pieniä vaikeuksia pysyä perässä. Ensimmäisissä säkeistöissä on mukailtu vanhan ajan kehtolauluja. Joskus ennen lapsille osattiin sentään laulaa jostain muustakin kuin Ti-Ti -nallesta.
Tule surma sarvinesi, tuudittele lastasi Tuonelaan tuonne kirkon mullan alle luutarhaan maatumaan Tule surma suon poikki, tule halki metsämaan kulje kotipihojen poikki lastasi halaamaan Tuo venettä Tuonen tyttö, lauttaa Manalan lapsi Mitä täältä saada voi? Täällä aina virret soi Täällä laulaa surun lapsi, valittaa murhettaan mustaa, maallista vaellustaan, ikuista kaipaustaan Eikä minulta paljon puutu vain kyky ymmärtää elämää, halu palella Tuonen joen laiturilla
KÄDESSÄNI (20.12.1999-12.1.2000) Miten katkeroitumista ja itsemurhaa käsittelevä biisi voi olla näin melodinen ja hyvä? Ihmettelenpä vain. Ensimmäinen sellainen kertosäe meiltä, joka laittoi miettimään, että milloin meistä on näin helvetin hyviä tullut! Ja on muuten Hynysen itsensä laulamat stemmat, mies oli silloin vireessä. Nykyisin ei jaksaisi enää vaivautua, kun oikeitakin laulajia on saatavilla.
Linnut lepäävät olkapäilläni, seisahtuvat harteilleni ja katseeni uppoaa ihmisten virtaan Väkevän ihmisvirran partaalla on niin helppoa valita piiat ja rengit Perkeleelle Saan kädessäni pitää tätä maailmaa kädelläni minä saan kaiken valon siitä puristaa kaunista sadetta, maa ja taivas ovat täynnä lehtiä kaunis loppu, kaunis lähtö ihmisen ehtiä Turhaan odotat puihin lehtiä, turhaan odotat laulun syntyä, turhaan etsit hääpukua itsellesi Pakkaseen minä valan sielusi, syväjäädytän sydämesi, sinut laulan kylmän kiven sisään Tätä hetkeä odotin kauan, itkin katkerista kyynelistä jokia, järviä, valtameriä vihdoin saan omani periä GRANIITTI (26.12.1999) Karmilan mielestä kertosäe on silkkaa Juicea, tai jotain. Emme tajunneet sitä silloin, nyt tajuamme. Tätä on veivattu keikoilla niin kauan, että biisi saa nyt huilata pitkään, ehkä ikuisesti. Ja kai tästä tekstistä välittyy huumori, välittyyhän? Tuntuu siltä, että naiset ymmärtävät vitsin miehiä paremmin. Sääli, pitäisi olla juuri toisinpäin. Maailma syö miehen, uroksen upottaa en anna periksi, turha on opettaa muuta kuin, minkä jo osaan kylmän kiven osan Tuonen tytön, mustatukan otan vaimokseni ei häissä iloita, nosteta maljoja tuijotellaan vain toistemme kalpeita kasvoja Graniitti Graniitti ei murru milloinkaan Graniitti (tätä poikaa tarvitse hävetä) Graniitti ei itke milloinkaan Ei tätä poikaa tarvitse hävetä teen kyllä osuuteni en puhu, pukahda, itke, valita sappi suunpielistä valukoon kuolana Verenperintö edessäni virtaa Hornan mustana jokena aikani sitä tuijottelin, ja näin se virtasi taaksepäin ITKUSSA (3.11.1999-24.2.2000) Nyt tätä lukiessani tulee mieleen, että tämähän pitää palauttaa keikkasettiin. Ei kummaset sanat, mutta jotenkin hyvä meininki. Ja kertsissä saa huutaa. Lähdinpä vain katsomaan lujaa luontoani, sakeaa vertani, kauas yötaivaan taa meriin rannattomiin Aamua täällä odotan kuun tomua satelee taivaalta harteilleni Kuka sitä päälleni kylvää; pahoja ajatuksia? Nauraa, nauraa Perkele itkussa! Laulaa, sen pilkkakirveet itkussa! Seinästä seinään kuljen kauan, ihmiselon verran välissä ikkuna, josta katselen ihmisten iloista elämää ENKELI (30.8.-16.9.1999) Kyllähän kunnon rokkibändin pitää ainakin yksi biisi Perkeleelle omistaa. Alussa on Killing Jokelta napattu syntikka ja riffi taitaa rytmitykseltään kumartaa Alice in Chainsin suuntaan. Yllättävän Kotiteollisuudelta kuulostava lopputulos kuitenkin. Ja sanatkin on ihan siedettävät. Vähän niinkuin levyn nimibiisi tavallaan.
Minä synnyin hyväksi, hyvyyttä palvelemaan minä ryhdyin uniasi, haaveitasi pinoamaan nyt en saa olla ihminen, en saa olla jumalakaan olen täällä vieras mies, vieraalla maalla, kaukana kotoa Yöllesi laulele, yötäsi syleile sieltä löytyy leposija syyllisyydelle, valheelle ei siellä katsota silmiin, eikä kysellä nimiä rautaisella sauvallani siellä paimennan teitä En kumarra tuhkaa, en tomua oppinut en nöyrtymään, anteeksi pyytämään En kumarra tuhkaa, en tomua oppinut en itkemään, armoa pyytämään Kaiken saat minulta jos polvistut eteeni ja kumarrat minua! Olen tulesta otettu tuli, ensimmäinen enkeli en nöyrry edessä ihmisen, nöyrryn edessä kateuteni joskus kaipaan syliä, jossa voisin levähtää valonpilkahdusta valtakuntani hämärään KIRJOITTAMATON (kesäkuu 1999-12.1.2000) Rakkauslaulu Hynysen tyyliin. On se nainen niin ihmeellinen otus, ei siitä ota selvää. Tässäkin on vähän sellaista Kalevala -henkeä. Nainen, sinä olet metsä, olet vihreä, hyvä minä olin pieni poika, joka eksyi sinuun nyt en ole pieni enää, en ole pieni enää silti en tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä teen Sylissäsi kuu ja sylissäsi aurinko, tähdet verhonasi kevään silmut ja syksyn lehdet sanasi niin lämpimät tai sanasi jäiset niihin voisin hirttäytyä, niihin sanoihin Kirjoittamaton (kevätjäät, sinun silmäsi ovat) Kirjoittamaton (syysjäät, ajatuksesi ovat) Kyllä tuolle varrelle, noille muodoille kosijoita löytyisi, kyllä ottajia olisi miksi otit siis minut, otit mitättömän, huonon joka ei sanaansa pidä, ei ole kunnon mies VIHATTU (kesäkuu 1999- 25.3.2000) Hyvä kertosäe, muuten tämä biisi olisi kyllä saanut jäädä tekemättä jos minulta kysytään. Mutta minultahan ei kysytä.
Ilo katosi ilmaan, laulut menivät tuulten mukana syntymättä, elämättä parempi olisi olla Varmana kulkee ankeus täällä, se ottaa omansa ja rukous valuu raavaankin miehen huulilta Vihattu! Uskon Jumalan vihaan vitsauksillaan heittelee meitä, vihaa meitä perkeleitä Miekkani ennen maistoi verta, nyt se ruostuu vierelläni eikä mikään, ei mikään meitä tästä unesta herätä RAUTAPORTTI (20.10.1999- 26.1.2000) Tästä muistan olleeni erittäin innoissani. Ja olen vieläkin. Tämä pitäisi saada takaisin keikkasettiin. Yritimmekin sitä syksyllä 2003 treeneissä, mutta kukaan ei enää muistanut kuinka riffi menee. Pitäisi joskus uskaltaa kuunnella levyltä. Sanoihin olen oikein tyytyväinen, saivat alkunsa kun kävelin Lappeenrannan kirkon kirkkotietä matkalla kotiin. Kahlasin keltaisissa vaahteranlehdissä. Oli vähän orpo fiilis, varmaankin krapula. Puiden rankojen katveessa kulkee helvetin pitkä, kapea tie suora tie, joka on keltaisten lehtien peitossa Sen varrella katselen lintuja, jotka vievät osan minua taivaalle noustessaan, lentäessään sinne minne en pääse milloinkaan Olen työn raskaan raataja, olen yksinpuhuva kannan kirkkomaan multaa taskuissani, pimeyttä harteillani Ei pääse vaivainen sieluni ikuisen kylmän kynsistä, ei pääse vaivainen sieluni ikuisen jään kourista Yön sylissä, talvikylissä taivas puhaltaa kylmää, maa menee routaan, jähmettyy pimeän pidoissa yö pitkittyy Kaukana siintää portti jylhänä, yksinäisenä myrskyjen piiskaama, ruosteinen, yön kylmän takoma Portin takana puiden latvat kylpevät auringossa, jäät ajautuvat rantaan, joki virtaa vapaana RUUMIINLAULAJA (kesäkuu- 12.8.1999) Kertosäe on laulettu päin helvettiä, mutta loppu on taivaallinen. Krapulabiisi. Lemminkäisen hommia. Muutaman metrin syvyydessä on aikaa miettiä mitä tuli sanottua, mitä tuli tehtyä kun ukosta puskee koiranputkea, kukkasia se lienee kauneinta, mitä jää jäljelle minusta Olet aina tulossa - ruumiinlaulaja olet ainoa olet ainoa... Juhlat on juhlittu, laulut laulettu maljoja kilistelty, päälle naurettu ja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä, löytyykö sitä kysyn: löytyykö sitä? Laula minulle laulu, laula minusta ihminen! SELKÄ TAITTUU ("piilobiisi") (3.11.1999-24.2.2000) Karmilan taidonnäyte. Meillä oli vain epämääräinen määrä säkeistöjä ja riffi, Mikko kasasi paketin kasaan miksausvaiheessa. Piti meidät pois studiosta sen aikaa. Muistan kuunnelleeni lopputulosta iho kananlihalla, helvetin pelottavan tunnelman vallitessa. Mahtava meininki. Ja helvetin hyvät sanat. Ajatelkaa keski-ikäistä miestä, joka havahtuu elämässään, etsii juuriaan, ja yrittää löytää edes sieltä jotain riemun aihetta. Ei löydä. Laulun henkilöstä en tiedä, mutta se henkilö, josta tarina sai alkunsa ajoi auton talliin, jätti sen käyntiin, sulki tallin oven, veivasi auton ikkunat auki, jäi istumaan kuskin penkille ja nukahti. Olen niin väsynyt täällä kuuntelen yötä, täällä kuuntelen itseäni vain öisin kuulen ne henget, jotka vievät minua, raahaavat minut pois Unessa näen talon, näen pihan, joka kasvaa nyt pitkää heinää harja nojaa ulko-oveen eikä ikkunoista kukaan katso ulos Kuun kajo on jäätynyt joen pintaan Jostain pihalta, heinikosta löytyy vanha kaivo jos vain jaksaisi etsiä kävelen rantaan, saunalle kivijalka on koivikon peitossa Kuun kajo on jäätynyt joen pintaan joutsenet uivat joessa myötävirtaan niitä lapsena katselin saunan luota tahdoin matkata niiden mukana Kuun kajo on jäätynyt seinän pintaan Lapsuuden maisemista luulisi löytävänsä onnen hetkiä täältä niitä joutuisi hakemaan enkä uskalla penkoa, uskalla muistaa Kun herään on hiljaista kuun kajo on jäätynyt seinän pintaan on tyytyminen vähään jääkaappiin, kaukosäätimeen Nyt sieluni tuijottaa minua TV:n lumisateesta ja kun katson sitä vatsani yli tiedän etten ole yhtään mitään Kuun kajo on jäätynyt seinän pintaan
|